Eilen oli Mystin viimeinen ilta. Käytiin ensin metsässä nuuskuttelemassa myyriä ja hiiriä. Tänä vuonna on käsittääkseni jonkinlainen katovuosi myyrien suhteen. Hajuja ei tuntunut olevan niin paljon kuin ennen. Kuinka hyvä aika Mystin onkaan lähteä nyt, kun saaliskin on siirtynyt paremmille myyrästysmaille odottamaan.

Illalla avattiin uimakausi. Mikko kahlasi Mystin kanssa rannassa, Hiisi veti spurttia veden ja rantahiekan välimaastossa. Ja Mysti ui ja ui ja ui. Viime marraskuussa, kun Mystin varvaskasvain diagnosoitiin pahanlaatuiseksi melanoomaksi, Mikko toivoi, että Mysti pääsisi vielä uimaan. Eilen Myde pääsi.

En tiedä, saako eläinlääkärin pöydälle viedä lopetettavaksi märkää koiraa, mutta niin aiomme silti tehdä. Onhan Mystin vielä pakko päästä pulahtamaan Tuomiojärven tuttuihin vesiin. Varsinkin kun lääkäriasema on ihan vieressä.

Mysti voi kohtuullisen hyvin nyt, kun se saa jatkuvasti kipulääkettä. Olin jo kuukauden ajan katsonut, että se nosti jalkaa välillä lenkillä ja että sen tuntui vaikealta esimerkiksi kammeta itsensä sohvalle, mutta Mystin selkähistorialla oletin sen johtuvan jälleen selästä ja vanhoista jumeista. Hieroja oli varattuna ensi viikolle.

Perjantaina vietimme ihanaa koti-iltaa me kaikki viisi. Silloin sanoin Mikolle, että uskon meidän olevan onnellisimmillamme nyt. Kaikki oli niin älyttömän hyvin. Lauantaina pesin koirien jalkoja lenkin jälkeen ja tunsin ensimmäistä kertaa isoimman möykyn. Siitä asti olen tiennyt.

Mikko elätteli vielä toiveita siitä, että möykky olisi ollut lihasrevähtymä tai muu vastaava. Itse en niinkään. Varsinkin kun sunnuntaina tunsin vielä lisäpaukamia isoimman möykyn alla. Äitienpäivänä.

Vaikka kasvain olisi ollut operoitavissa ja keuhkot puhtaat, niin tuskin olisimme silti operoimaan lähteneet. Mystin viime kesä ja syksy menivät kynsivaivan takia melko kovastikin pieleen. Ulkoiluja sai varoa ja metsälenkit aukaisivat kynnen aina uudestaan ja uudestaan, ja antibioottikuureista huolimatta se ei parantunut. Marraskuussahan sitten paljastui, että kynsivaiva oli syöpää, pahanlaatuista melanoomaa.

Varpaan poisto antoi meille viisi kuukautta lisäaikaa. Tärkeät viisi kuukautta. Tassu parani hienosti, ja Mysti oli täällä vastaanottamassa, kun tulin tammikuussa Artun kanssa kotiin sairaalasta. Minulle oli jostain syystä hyvin tärkeää, että Mysti ja vauva tapaisivat. Mysti on aina ollut hellä pienille ihmisille, vaikka meillä ei ole ollut lähipiirissä lapsia.

Helmikuussa pääsimme myös pitkästä aikaa nauttimaan oikeista lenkeistä, kun tolpillamme olimme pitkästä aikaa sekä minä että Mysti. Ja kyllä me nautimmekin, heiteltiin lumipalloja vanhaan malliin ja Mysti söi raatoja metsässä. Hienoin pakkastalvi pitkään aikaan edesauttoi tassun leikkaushaavan toipumista. Näistä Mystin viimeisistä nietoksistahan on nyt muisto poikamme kolmannessa nimessäkin. Ihana ajatus kaiken kestämättömyyden keskellä. Ihana kevät myös siinä mielessä, että olen ollut täysipäiväisesti kotona jälleen – ihan kuin vanhaan hyvään aikaan gradua tehdessäni…

Ei olisi ollut järkeä lähteä leikkaamaan Mystiä enää uudestaan, vaikka se olisi ollut vaihtoehtokin. Tassupakettien kanssa meni jo koko viime vuosi. Nyt se tosin ei olisi tullut kyseeseen muutenkaan. Kasvain oli liian isolla alueella, joten sitä olisi lääkärin mukaan ollut melkein mahdoton saada pois. Halusin silti vielä keuhkokuvatkin. Ehkä lähinnä omaksi mielenrauhakseni, tahdoin nähdä miltä siellä näytti. Mysti antoi tehdä sen ilman rauhoitusta, luottavaisesti kuten aina, äitin kiltti tyttö. Keuhkokuvasta näin heti itsekin, että se oli täynnä inhottavia möykkyjä.

Mysti lähtee tänään. Yritämme olla urheita. Yhden lohdullisen ajatuksen jo löysin. Se on se, että olen pystynyt suojelemaan Mystiä koko sen elämän ajan rankoilta kokemuksilta, se on elänyt täyttä koiranelämää äidin vuoraamassa kuplassa. Minä en anna nytkään tapahtua mitään pahaa. Ja toinen lohdullinen ajatus on se, että noinhan tässä ollaan joka päivä lähempänä tyhjänpotkaisua itse kukin. Jos kuoleman jälkeen on jotain (ja tällä hetkellä minun on pakko ajatella että on), niin vielä joku päivä olemme jälleen yhtä. Siihen asti äitin sydämessä on ihan valtava aukko, partapuikelokoiran mentävä aukko, jota ei kukaan muu pysty paikkaamaan ikinä.

Täällähän voi kohta jättää leipäpussitkin tasoille, eikä kukaan yritä viedä niitä. Ajatus on oikeasti ihan kestämätön.

Kiitos kaikille, jotka olette olleet jollain tapaa osallisina tämän uskomattoman persoonan elämässä. Ei tällaista tule kukaan kohtaamaan enää koskaan. Tämän kirjoittaminen oli minulle itseterapiaa, nyt lähden pihaan istuskelemaan koirien kanssa ja yritän vakuuttaa niille, että kaikki on ihan yhtä hyvin kuin aina ennenkin.

Ja sitten iltapäivällä me lähdetään uimaan.